Kuinka kauniisti osaammekaan puhua toisille, osoittaa empatiaa ja lohduttaa kaveria tämän epäonnistumisesta. Tai emme edes välttämättä huomaa ystävämme tekemää virhettä tai mokaa. Olemme armollisia ja ymmärtäväisiä. ”Kyllä se siitä, teit parhaasi! Vaikka et tänään onnistunut, olet kuitenkin huippu tyyppi!” Mutta tehdessämme itse saman virheen, alkaa uskomaton ruoskinta itseä kohtaan. Epäonnistuminen saa kohtuuttoman suuret mittasuhteet, se paisuu vuoren kokoiseksi. Mokasta on vaikea päästä yli, se seuraa päivästä toiseen, joskus jopa lopun elämää. Mokaaja uskoo, että kaikki muut maailman ihmiset tietävät hänen tekemästään virheestä ja pitävät häntä idioottina.
Sisäinen vuoropuhelu oman itsen kanssa on rumaa ja armotonta. Et luultavasti koskaan puhuisi kenelläkään noin! Miten minä saatoin olla niin typerä? Miksi en tehnyt toisin? Kysymyksiä on tuhat, vastauksia ei yhtään. Voisiko tämän epäonnistumisesta selviämisen tehdä jotenkin toisin, helpommin, armollisemmin?
Mitä jos opettelisit antamaan itsellesi anteeksi? Teit tekosi siinä elämäntilanteessa, niillä tiedoilla ja taidoilla, joita sinulla silloin oli. Oletko enää sama ihminen - et! Mitä tekisin nyt toisin? Mitä opin tekemästäni? Mihin hyvään pyrin toiminnallani (vaikka lopputulos ei ollut toivomasi)? Vaadinko itseltäni liikaa, mitä oli alun perinkään kohtuullista vaatia itseltä? Minkä taidon vahvistuminen auttaisi minua jatkossa välttämään tai vähentämään tallaisia epäonnistumisia? Miten nyt neuvoisin itseäni selviämään mokasta? Olisiko edellä mainituista kysymyksistä enemmän hyötyä itseruoskinnan sijaan?
Miten voisit puhua itsellesi kauniimmin ihan jokapäiväisessä elämässä jatkuvan kriittisen puheen sijaan? Jos kerrot itsellesi ”En pysty tähän, se on liian vaikeaa”, et todennäköisesti pystykään suoriutumaan siitä. Mitä jos vakuuttaisit itsellesi sen sijaan: ”Pystyn siihen, kunhan pilkon tehtävän pienempiin osiin.” Ääni sisälläsi vertaa sinua armotta myös muihin: ”Muut ovat parempia kuin minä, itse olen luuseri” Voisitko tuon sijaan sanoa itsellesi: ”Ihailen heidän saavutuksiaan, mitä voisin oppia heiltä? ”Voi kuinka tyhmä olin – miksi tein tuon virheen?” Tämän tilalle arvokkaampi puhetapa sanoisi: ”Tein parhaani siinä tilanteessa, jossa silloin olin. Mitä voisin tehdä eri tavalla tulevaisuudessa?” Sisäinen kriitikkosi ei jätä ehkä myöskään
ulkonäköäsi rauhaan, vaan kuiskuttaa korvaan: ”Inhoan sitä, miltä näytän!” Mitä jos toinen ääni syrjäyttäisi kriitikon ja kertoisi: ”Ulkonäköni ei määritä arvoani. Kehoni mahdollistaa niiden asioiden tekemisen, joita rakastan!”
Uskon, että tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin! Keskity sisälläsi oleviin ääniin. Anna enemmän aikaa ja tilaa sille sisäiselle äänellesi, joka kehuu, kannustaa, inspiroi ja motivoi sinua. Vähennä aivan minimiin se äänesi, joka lyö sinua alemmaksi, kritisoi, vertailee ja syyllistää. Vähitellen tämä ääni vaikenee toivottavasti kokonaan. Sen aika oli ja meni!
Voi hyvin,
Susanna